Ystävyydestä ja vähän elämisestä...

Eilen oli hyvä päivä. Töissä oli kivaa, pääsi aikaisin kotiin ja energiaa riitti. Kerrankin. Pää oli täynnä suunnitelmia, siivoamista, salilla käyntiä, blogiin kirjoittamista... Sitten avasin Facebookin... ja siellä se oli, keskellä uutisvirtaa; Anu ******* on kuollut eilen aamupäivästä. Mitä helvettiä? Onko tää joku sairas vitsi?? Rupesin lukemaan kommentteja, ja ei, se ei ollut vitsi. Lapsuudenystäväni oli kuollut 35 -vuotiaana. Kaverini oli löytänyt hänet. 

Emme olleet nähneet moneen vuoteen, mutta pidimme yhteyttä Facebookissa. Heinäkuussa oli yritys nähdä käydessäni Jyväskylässä, mutta hän oli muuttanut Tampereelle eikä juuri silloin päässyt Jyväskylään. Ja nyt se on myöhäistä, loppuiäksi.

Aloittaessani työt hotellissa, työkaverinani oli eräs Marianne. Ehdimme tehdä töitä yhdessä vajaa pari vuotta, kunnes hän vaihtoi työpaikkaa ja alaa. Tästä huolimatta pidimme yhteyttä, kävimme leffassa, kahvilla ja juhlimassa, olimmehan ystäviä. Sitten tuli se aika kun oli muka niin kiire että ei kerennyt pitää yhteyttä... Monta kertaa ajattelin että pitäisi soittaa Mariannelle ja pyytää kahville... ikinä en sitä sitten tehnyt. En ikinä unohda sitä päivää, kun olin ruokakaupassa ja ystäväni soitti minulle. Oletko lukenut sähköpostit? En, miten niin? Mariannen isä on laittanut sähköpostia... Marianne on kuollut. Kuollessaan Marianne oli vain 23 -vuotias. 

Mieheni kanssa olimme Mariannen hautajaisissa. Siellä oli pöydällä iso kuva Mariannesta. Kuva, jonka minä olin ottanut hänestä omalla kamerallani ollessamme laivalla. Nyt tuo kuva koristaa Mariannen hautakiveä.

Mikä tämän jutun pointti on? Elä elämääsi täysillä, ihan oikeesti. Sillä koskaan et voi tietää, milloin on se viimeinen päivä. Toinen ystäväni kuoli ilmeisesti sairaskohtaukseen, vielä ei ole tietoa. Toinen traagisessa onnettomuudessa. 

Haastan jokaisen nyt ottamaan yhteyttä johonkin ystävään/läheiseen, johon ei ole hetkeen pitänyt yhteyttä, sillä huomenna se voi olla jo myöhäistä.

-T